Avioeron kokeminen kouluikäisenä lapsena

Avioeron kokeminen kouluikäisenä lapsena

Lapselle vanhempien avo-/avioero ja sen jälkeinen tilanne ovat vaikea vaihe koko kasvuaikaa ajatellen. Kun perheen tuki vähenee, se merkitsee lapselle usein turvattomuutta ja pelkoa. Vaikka rakkaus lapsiin säilyy, aika ja jaksavuus kuunnella lapsia vähenevät. Vanhempien masennus ja itkeminen huolestuttavat lasta ja estävät häntä kertomasta omia huoliaan ja pelkojaan.

Perhekudoksen hajoaminen on avioeron keskeisin isku. Perhe antaa jäsenilleen tunteen siitä, että he kuuluvat toisilleen ja merkitsevät toisilleen paljon. Vanhempien eroon liittyy yksinäisyyden tunnetta sitäkin huolimatta, että elämä eron jälkeen ei olisi lainkaan niin yksinäistä kuin elämä avioliitossa, josta puuttuu tunteenomainen läheisyys.

Avo-/avioerolapsille tyypillisiksi oireiksi on useissa tutkimuksissa todettu mm. masennusta. Kellyn ja Wallersteinin tutkimusten mukaan 7 – 8-vuotiaiden ryhmässä isän menetys koettiin raskaana ja erityisesti poikien suru oli syvä. Todellisuudentajun kehittymisen myötä kävi mahdottomaksi paeta fantasioihin, joissa olisi voinut kieltää eron kipeän todellisuuden. 9-10-vuotiaat lapset pyrkivät toiminnallaan torjumaan menetyksen ja hylätyksi tulemisen tunteet, samoin kuin avuttomuuden ja yksinäisyyden. Tämänikäiset lapset ilmensivät vihansa selvästi ja sen seurauksena olivat ristiriidat lapsen ja vanhemman välillä.

Koulua käyvät lapset ymmärtävät selvästi enemmän vanhempien eron syitä ja tajuavat kokonaistilanteen. Tämänikäinen lapsi on älyllisesti, sosiaalisesti ja tunne-elämältään kypsempi kuin alle kouluikäinen. Vanhempien erotessa tämänikäiset lapset surullisina kokevat menettäneensä jotain arvokasta. Itku on tavallista sekä tytöillä ja pojilla. He eivät enää voi kieltää tapahtunutta tai korvata sitä mielikuvaelämällä, vaan elävät todellisuutta ja se mukaista surua. Jotkut tuntevat itsensä syyllisiksi luulen että he ovat itse ajatuksillaan tai teoillaan aiheuttaneet vanhempien eron.

10 – 12-vuotiaiden kasvuvaiheelle on tyypillistä oman ”minän kasvu”. Tämänikäiset nuoret haluavat olla samanlaisia kuin heidän toverinsa ja se takia vanhempien ero aiheuttaa heissä häpeän tunteita . He yrittävät saada tietoonsa mitä muut ajattelevat hänestä ja hänen vanhemmistaan. Koska lapsi ei voi vaikuttaa vanhempiensa eroon, hän etsii oman hallinnan ja onnistumisen tunnetta esim. jännittävistä jopa vaarallisista harrastuksista. Lapsi tuntee kiukkua ja on lähinnä vihainen sille aikuiselle jonka hän kokee eron aiheuttajaksi. Tämänikäinen lapsi on kehitysvaiheessa jossa hän tekee itselleen sääntöjä. Erotilanteessa hän kokee, että äiti ja isä ovat epämoraalisia ja vastuuttomia.

Samaistuminen säännöistä piittaamattomaan vanhempaan saattaa aiheuttaa näpistely- tai valehteluvaiheita, jotka ovat samalla avunpyyntöjä, lapsella on paha olla. Lapsille saattaa tulla myös somaattisia oireita päänsärky, vatsakivut ym. ovat lapselle todellisia ja liittyvät usein poissaolevan vanhemman tapaamiseen tai vanhempien ristiriitoihin. Toisen vanhemman ja lapsen liittoutuminen ”sotaan” toista vanhempaa vastaa aiheuttaa syyllisyyttä ja mitä kauemmin liittoutuminen kestävät, sitä enemmän lapsi häiriintyy, tulee levottomuutta, tuskaisuutta, ahdistuneisuutta, aggressiivisuutta.

Onnettoman vanhempien avo-/avioliiton tai avo-/avioeron ei sinänsä tarvitse merkitä lapsen tai nuoren psyykkistä häiriötä. Jos lapsen arvostus säilyy, lapsen tarpeet ymmärretään ja niistä keskustellaan lapsi kestää myös surun, pettymyksen ja eron.

Lähteet:
Arajärvi, Koski (Lapset ja avioero 1986)
Arajärvi, Varilo (Lastenpsykiatria tänään 1992)