Neuroottiset häiriöt

[print_link]

Lapset voivat sairastua melkein kaikkiin aikuisten sairauksiin. Toisaalta kasvusta ja kehityksestä johtuu, että aikuisilla tuntemamme sairaudet ovat lapsilla usein erilaisia kuin myöhemmällä iällä. Kasvu ja kehitys saattavat myös häiriintyä, ja tällöin syntyy sairauksia, jotka puhkeavat lapsuusiässä.

Teksti on kerätty Suomalaisen lapsiperheen lääkärikirjasta

Neuroosit ovat psyykkisistä häiriöistä yleisempiä. Neuroottinen häiriö edellyttää syntyäkseen, että persoonallisuus on kehittynyt tiettyyn pisteeseen. Lapsen sisäisen kontrollikyvyn muotoutumisen täytyy ainakin olla aluillaan, joten neuroosia ei juurikaan esiinny alle 3 vuotiailla lapsilla.

KOULUPELKO

Koulupelko tarkoittaa nimenomaan koululähtöön sekä koulussaoloon liittyvää ahdistuksen tunnetta. Se on eri asia kuin kouluhaluttomuus. Vielä oikeampi nimi olisi eron pelko. Se ei suinkaan ole yksipuolisesti lapsen ongelma. Lapsen itsenäistyminen tapahtuu vanhemman ja lapsen suhteen kehityksen kautta. Koskaan tilanne ei siis ole vain se, että lapsen olisi vaikea irtaantua vanhemmistaan, vaan samanaikaisesti. myös vanhemman on vaikea irrottautua lapsesta. Koulupelko syntyy vaikeudesta irtaantua kodin piiristä ja erityisesti
äidistä.

Usein tällainen lapsi-äitisuhteen ongelma liittyy tilanteeseen, jossa isästä ei ole riittävästi apua ja tukea äidille ja lapselle tässä kehitysvaiheessa. Sen syynä voi olla vanhempien etäinen tai viileä keskinäinen suhde, isän vetäytyminen syrjään perheen sisäisestä elämästä, isän puuttuminen perheestä tai äidin tiedostamaton pyrkimys jättää isä syrjään lastenhoidon ja -kasvatuksen kysymyksissä.

Vaikka siis koulupelon näkyvänä ilmiönä on pelko, joka kohdistuu koulutilanteisiin, opettajiin, koulutovereihin tai koulumatkoihin, kyse on pohjimmiltaan tiedostamattomasta pelosta joutua eroon äidistä. Tällaisten lasten mielessä jokainen ero merkitsee melkein samaa kuin kuolema eli täydellistä ja lopullista eroa. Koulupelkoiset lapset pelkäävätkin usein vanhempien sairastumista, joutumista onnettomuuteen tai kuolemaan. Heillä saattaa olla samanaikaisesti muitakin pelkoja, ahdistuneisuutta ja erilaisia ruumiillisia oireita, kuten pääsärkyä tai vatsakipuja.

HOITO

Koulupelon tärkein hoitomuoto on perheterapia. Tämän kautta saattaa löytyä tarve joko vanhempien yhteiseen pariterapiaan tai jommankumman yksilöterapiaan kuten myös lapsen omaan hoitoon. Olennaisinta alkuvaiheessa on lapsen saaminen takaisin kouluun mahdollisimman pian, koska pitkä poissaolo tuo mukanaan uusia ongelmia: vieraantumisen luokkayhteisöstä ja jälkeenjääminen opinnoissa. Kynnys koulun ovella kasvaa koko ajan. Vaikeimmissa tapauksissa on pikainen lastenpsykiatrinen sairaanhoito välttämätön. Psykoterapeuttisin menetelmin on päästy hyviin tuloksiin. Jopa yli 80 % hoidetuista lapsista on pystynyt jatkamaan koulunkäyntiä, ja noin 70 % on jälkitutkimusten mukaan ollut vailla oireita vuosien jälkeen.

Konversioreaktioilla tarkoitetaan yksinkertaisen määritelmän mukaan sitä, että tunne-elämän ristiriita kääntyy ruumiilliseksi oireeksi. Lapsi ei koe mitään erityisiä tunnetiloja, vaan ainoastaan ruumiillinen toimintakyky häiriintyy. Jotta voidaan puhua konversioreaktiosta, edellytetään, että lääketieteellisin menetelmin on suljettu elimelliset sairaudet pois ja että oireen alku tai paheneminen osuu tunne-elämän kannalta merkittävän tapahtuman yhteyteen. Lisäksi edellytetään, että psykiatrisen tutkimuksen mukaan oire on psykologista alkuperää ja että oire palvelee tiedostamattomia tarpeita.

KONVERSIOREAKTIO (tunne-elämän ristiriita)

Konversioreaktioiden ilmenemismuodot ovat moninaiset. On jopa sanottu, ettei ole mitään ruumiillisen sairauden oireyhtymää, joka ei voisi olla myös tunne-elämän ristiriitojen aiheuttama. Konversioreaktioiden usein dramaattinen luonne pakottaa myös ympäristön reagoimaan oireisiin voimakkaasti.

TAUDINKUVA

Yleisemmin konversio-oireet ilmenevät hermoston toiminnan alueella. Hankalinta oikeaan taudinmääritykseen pääseminen on silloin, kun oireina ovat kouristukset ja kohtaukset, sillä ne voivat muistuttaa epilepsian eri muotoja. Tavallisia ja käytännön kannalta tärkeitä ovat kiputilat ja tunnottomuushäiriöt. Myös näköaistin häiriöt ovat melko yleisiä (sokeus, värisokeus, näön hämärtyminen, puutosalueet näkökentässä). Vakavat liikunnalliset häiriöt, kuten esim. halvaukset ovat harvinaisia.

Konversioreaktiossa ei esiinny ahdistuneisuuden tunnetta toisin kuin psykosomaattisten oireiden yhteydessä. Päinvastoin: tällaisista reaktioista kärsivät lapset tuntuvat suhtautuvan huolettomasti vakavaltakin näyttävään oireeseen. Konversioreaktio voidaan siis määritellä tunne-elämän häiriötilaksi, jossa tietoisuudesta torjutut kielletyt viettipyrkimykset ja niiden alitajunnassa aikaansaamat ristiriidat muuttuvat vertauskuvallisiksi ruumiinoireiksi, ts. ne sisältävät ilmauksen kielletystä vietistä ja sen seurauksena tulleen rangaistuksen. Ristiriita liittyy yleensä seksuaalisuuden kysymyksiin.

HOITO

Konversioreaktioista kärsivien lasten vaarana on joutua rasittavaan ja pitkään tutkimuskierteeseen, tarpeettomiin sairaalahoitoihin ja jopa leikkauksiin. Tämän vuoksi on tärkeää tehdä ajoissa myös lastenpsykiatrinen tutkimus. Mitä kauemman aikaa häiriö on asianmukaista hoitoa, sitä vaikeammaksi hoito tulee. Lapsi oppii nauttimaan siitä ylimääräisestä hoivasta ja huolenpidosta, joka oireesta seuraa. Lisäksi perheen toiminnan kannalta voi olla edullista kiinnittää huomiota tällaiseen yksittäiseen ongelmaan, koska silloin mahdolliset muut ongelmat jäävät piiloon. Hoitona ovat erilaiset psykoterapeuttiset menetelmät.

LAPSEN VAIKENEMINEN (mutismi)

Mutistinen on lapsi, joka osaa puhua, mutta valikoi kenelle puhuu tai vaikenee tyystin. Yleensä lapsi puhuu jollekin perheenjäsenelle, mutta vaikenee koulussa. Kyse ei siis ole siitä, että lapsi tietoisesti päättäisi lopettaa puhumisen, vaikka tällaista ilmaisua saatetaan esim. lastenpsykiatrisen tutkimuksen tai hoidon yhteydessä käyttääkin, vaan psyykkinen ristiriita aiheuttaa sisäisen vaikenemisen pakon.

Puhumattomuus alkaa yleensä jo ennen kouluikää 3 – 4 -vuotiaana. Lapset ovat älyltään normaaleja. Vaikenevilla lapsilla on monia yhteisiä piirteitä. He ovat herkkiä, ujoja, ahdistuneita, pelokkaita, epäluuloisia sekä itsepäisiä. Itse asiassa puhumattomuus pitää sisällään myös sinnikästä uhmakkuutta ja tietynlaista voimantunnetta. Puhumaton nauttii tilanteesta, kun muut yrittävät eri keinoin saada häntä puhumaan.

PUHUMATTOMUUDEN TAUSTAA

Niin hankalalta ja vaikeasti ymmärrettävältä kuin lapsen puhumattomuus saattaa ulkopuolisesta tuntuakin, se on lapsen kannalta sillä hetkellä tiedostamattomana ratkaisuna välttämätön ja tarkoituksenmukainen. Lasta ei voi yleensä houkutella tai pakottaa puhumaan, koska hänen mielikuvissaan puhuminen merkitsisi jotain tuntematonta, suurta uhkaa. On yleistä, että puhumattoman lapsen perheessä myös ainakin toinen vanhemmista on estynyt, arka, syrjäänvetäytyvä, ujo ja hiljainen. Puhuminen ylipäätänsä saattaa olla vähäistä ja rajoittua tarkasti vain tietyille “vaarattomille” alueille. Tästä lapselle syntyy käsitys, että puhuminen olisi jotenkin vaarallista. Perheet ovat usein sosiaalisesti eristäytyviä ja taipuvaisia näkemään perheen ulkopuoliset henkilöt vihamielisinä.

Perheterapioiden yhteydessä on tullut esiin, että lapsen vaikeneminen saattaa liittyä myös ns. perhesalaisuuden olemassaoloon. Perhesalaisuudella tarkoitetaan sitä, että perheen historiassa tai sen nykyelämässä on tapahtunut merkittävä asia, joka on ollut niin raskas tai järkyttävä, että siitä on vaiettu. Lapset alitajuisesti tietävät tällaisen salaisuuden olemassaolon, vaikka eivät sen tarkempaa sisältöä tunnekaan. Salattava asia kasvaa lapsen mielessä monta kertaa kauhistuttavammaksi kuin se todellisuudessa koskaan on ollut.

HOITO

Ehkä juuri lapsen mahdollisen voimantunnon tai taustalla olevan melko vaikean psyykkisen ristiriidan vuoksi puhumattomuuden hoito on vaikeaa. Joissakin tapauksissa tarvitaan pitkäaikaista, vuosiakin kestävää lastenpsykiatrista sairaalahoitoa. Usein koko perheen hoito on aluksi välttämätön, ja myöhemmin voidaan harkita lapsen tai jonkun muun perheenjäsenen yksilöpsykoterapiaa tai vanhempien pariterapiaa. Hoito on pitkäaikaista ja tulokset vaihtelevat.

Lähde: Suomalaisen Lapsiperheen Lääkärikirja (WSOY), 1998 ISBN 951-0-20906-6