(8.11.2015) Jokelan kouluampuminen – ”Annoin ampujalle anteeksi”

Käytävästä kuului laukauksia ja huutoja. Ampuja hakkasi ovea. Jokelan tragediasta selvinnyt Alviina Alametsä, 22, käsitteli tapahtunutta yrittämällä ymmärtää.

Jos Pekka-Eric olisi istunut eteeni kahdeksan vuotta sitten, olisin luultavasti huutanut vihasta.

Nyt haluaisin vain keskustella ampujan kanssa. Kysyisin, mitä hänen mielessään liikkui sillä hetkellä, kun hän toteutti tekonsa. Yrittäisin ymmärtää, miksi.

Maailmani pysähtyi 7. marraskuuta 2007

Olin 15-vuotias ja kävin yhdeksättä luokkaa Jokelan koulukeskuksessa. Päivä oli kuin mikä tahansa muu arkipäivä. Puolenpäivän aikaan istuin yhteiskuntaopin tunnilla, kun jostakin kaukaa kuului vaimeaa rätinää ja pauketta. Ihmettelimme ääntä, mutta opettaja jatkoi tuntia normaalisti.

Seuraavan kerran paukkuminen kuului lähempää. Siinä vaiheessa kaikki tajusivat, että rakennuksessa ammutaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, oliko syttynyt sota.

Rehtorin hätääntynyt ääni kuului kaiuttimista. Hän käski kaikkia pysymään luokissa ja sulkemaan ovet. Tunnelma alkoi muuttua paniikinomaiseksi.

Luokkahuoneemme ovi avautui, ja sisään ryntäsi ryhmä pelosta suunniltaan olevia lukiolaisia. He olivat vain hetkeä aiemmin olleet silmätysten ampujan kanssa. Ampujan, jonka kasvot monet heistä tunnistivat. Opiskelukaverinsa Pekka-Eric Auvisen.

Ampuja hakkasi ovia – myös meidän luokkamme. Kuulimme laukauksia ja sen, kuinka oppilaat viereisissä luokissa huusivat kauhusta. Ampujan ääni kaikui käytävillä: tapan teidät kaikki.

Ajattelin, että kuolen siihen luokkahuoneeseen. Siksi kirjoitin kännykällä ryhmäviestin ystävilleni, jossa kerroin, että koulussani ammutaan ja en ehkä selviä. Sanoin, että minulle tulee ikävä heitä ja kiitin ystävyydestä.

Parinkymmenen minuutin jälkeen ampumisen äänet lakkasivat. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Vasta kolme tuntia myöhemmin poliisi avasi oven. He ohjasivat meidät ulos.

Juoksin niin kovaa kuin pääsin, sillä en vielä tiennyt, oliko ampujaa saatu kiinni. Meidät ohjattiin lähellä sijaitsevalle ala-asteelle, jonne oli evakuoitu muitakin oppilaita ja koulun henkilökuntaa.

Pääsin illalla kotiin

Katsoin jalkojani. Jalkapohjat olivat veressä ja täynnä lasinsirpaleita. Olin riisunut korkokenkäni ja juossut paljain jaloin päästäkseni nopeammin turvaan. Käytävien lattiat olivat olleet täynnä rikkoutuneiden ikkunoiden sirpaleita, mutta en ollut huomannut sitä paetessani. Olin ollut niin sokissa, että en ollut tuntenut kipua.

Palasimme kouluun vain pari viikkoa ampumisen jälkeen. Se oli remontoitu kuntoon nopealla tahdilla. Kuljimme tuttuja käytäviä ryhmässä ja psykologin kanssa.

Alkuun olin hermostunut, mutta koulussa oleminen ei ollut minulle yhtä vaikea paikka kuin monelle muulle. Jotkut eivät pystyneet enää keskittymään opetukseen, toiset eivät voineet palata kouluun koskaan.

Tilanne oli viranomaisille niin uusi, että kukaan ei tiennyt, miten kriisiavussa olisi pitänyt toimia. Onneksi toimintamalleja on sittemmin kehitetty vastaavanlaisten tapahtumien varalle.

Luokallemme järjestettiin yhteinen terapiasessio. Ryhmäkeskustelu ei ollut ehkä paras tapa purkaa traumaattista tapahtumaa – varsinkaan yläasteikäisille.

Kaikki kuolleet olivat minulle tuttuja, ja joukossa oli myös yksi hyvä ystäväni. Vaikeinta oli käsittää, että he olivat lopullisesti poissa. Olin tottunut näkemään nuorisotalolla tietyt kasvot, ja nyt niitä ei näkyisi siellä enää koskaan. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta.

En voinut käsittää, miten joku oli voinut tehdä jotakin niin kamalaa. Olin äärettömän vihainen.

Aloin oikeasti ajatella tapahtunutta vasta kaksi vuotta ampumisen jälkeen

Sitä ennen olin vain työntänyt ajatukset pois mielestäni ja tukahduttanut ne vihaan. Tarvitsin etäisyyttä, jotta pystyin analyyttiseen ajatteluun. Kahden vuoden jälkeen viha oli hieman laantunut ja tilalle oli tullut halu ymmärtää tragedian syyt.

Prosessiin liittyi vahvasti myös ampujaan tutustuminen. Halusin ymmärtää, miksi Pekka-Eric päätyi karmeaan tekoon.

Monelle oli vaikeaa hyväksyä, että halusin selvittää Pekan tarinan. Heidän mielestään hän oli absoluuttisen paha. Hullu, jonka tekoa ei voinut eikä tarvinnut ymmärtää. Minä ajattelin toisin.

En tuntenut Pekka hyvin, mutta tiesin hänet koulusta. Pekalla oli myös ystäviä, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän oli usein syrjäänvetäytyvä ja ujo. Hänessä oli tapausta tutkineiden mukaan lievään autismiin viittaavia piirteitä. Tällaiset ominaisuudet voivat hankaloittaa muiden ymmärtämistä ja kommunikaatiota ja toisaalta vahvistaa epäonnistumisen tunnetta sosiaalisissa suhteissa.

Pekka oli myös kiinnostunut esimerkiksi kommunismista ja historiasta, toisin kuin useimmat koulun oppilaat, mikä korosti hänen erilaisuuttaan. Erilaisuus ei ollut Jokelassa helppoa.

Tiesin, että Pekka-Ericiä kiusattiin koulussa. Häntä nimiteltiin ainakin homoksi, natsiksi ja kommunistiksi. Koulukuraattori oli kysynyt kiusaamisesta, mutta Pekka oli mennyt hiljaiseksi.

Mitä enemmän sain tietää Pekasta, sitä paremmin palapelin kammottavat palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Pekka koki, että kukaan ei ymmärtänyt häntä. Vain internetistä ja pelimaailmasta löytyi keskustelukumppaneita ja vertaisia.

Mietin usein, mitä Pekka mahtoi ajatella ampuessaan

Oliko se kaikkea sitä, mitä hän oli toivonutkin? Täyttikö tappaminen hänen toiveensa?

Olen nähnyt henkiin jääneiden kouluampujien haastatteluja, joissa he kertovat, että tappaminen ei ollutkaan sitä, mitä he odottivat. Kun sokea raivo laantuu, tekijä saattaa kyseenalaistaa teon, jolla on pilannut oman ja monien muiden elämän.

Pekkakin päätyi riistämään henkensä tekonsa jälkeen

Olen ollut mukana tekemässä Pekasta kertovaa dokumenttia ja kirjoittanut kouluampumisista myös kirjan.

Suhtauduin dokumentin ideaan ensin varauksella: koulusurmaajien ympärille syntyy joskus henkilökultti ja ihailijajoukko. En halunnut, että tässä tapauksessa kävisi samoin.
Lopulta ajattelin, että ihmisten olisi hyvä kuulla koko totuus tapauksesta. Pidin huolen siitä, että dokumentissa Pekka esitettiin kaikkine heikkouksineen.

Harvemmin kouluampumisissa on kyse mistään maskuliinisesta vapaustaistelijasta, joka lähtee räiskimään poliittisen ideologiansa takia. Yleensä taustalla on surkeita ihmiskohtaloita. Eivätkä he ole välttämättä lähtökohtaisesti pahoja, vaan ihmisiä, joille on tapahtunut paljon pahaa.

Kaiken sen uhon alla on usein pikkupoika. Voima on aika päälle liimattua siinä vaiheessa, kun se täytyy todistaa asein.

Dokumenttia varten haastateltiin koulun oppilaita, opettajia, koulukuraattoria ja Pekan lähipiiriä. Niitä kuunnellessani aloin käsittää, että tragedia olisi ehkä voinut olla estettävissä. Kukaan ei ollut osannut yhdistää palasia.

En halua syytellä yksittäisiä ihmisiä, mutta oli selvää, että tieto ei kulkenut eri tahojen välillä. Opettajat huomasivat, että Pekka ei käynyt enää tunneilla, kuraattori tiesi kiusaamisongelmasta, terveydenhuollossa oli tieto psyykkisistä oireista.

Myös Pekan vanhemmat olivat yrittäneet saada pojalleen apua. Hänelle oli määrätty lääkitys lievään ahdistukseen, mutta psykiatriseen hoitoon Pekkaa ei ollut otettu.
Itse uskon, että Pekka turhautui syvästi ja väkivaltaisesti. Hän olisi tarvinnut sekä ammattilaisten apua tunteen hallitsemiseen että yhteisön tukea siihen, että olisi kokenut itsensä hyväksytyksi.

Surullisten tapahtumien läpikäyminen uudelleen ja menneisyyteen kaivautuminen ovat olleet raskaita. Toisaalta näiden projektien tekeminen, poliisiraporttien lukeminen ja haastatteluiden kuunteleminen ovat auttaneet hahmottamaan koulusurmien kokonaiskuvaa.

Suuri merkitys on ollut myös sillä, että olen päässyt tapaamaan Pekan perhettä. Olen saanut huomata, kuinka hienoja ihmisiä he ovat.

Olen antanut Pekalle anteeksi

Koen sisäistäneeni syitä sille, miksi Pekka-Eric teki, mitä teki. En vieläkään ymmärrä täysin hänen tekoaan, mutta olen hyväksynyt, että sellaista ei pysty koskaan täysin ymmärtämäänkään.

Tapahtumat ovat vaikuttaneet suuresti elämääni, eivätkä vain negatiivisesti. Ampumisen jälkeen olen alkanut tiedostaa maailmaa eri tavalla. Minun oli pakko löytää itselleni sopiva selviytymismekanismi, joka oli asioihin syvällisesti perehtyminen.
Kiinnostuin tapahtumien takia myös politiikasta. Otin selvää yhteiskuntamallista, josta Pekka puhui. Tutkin syitä sille, miksi Pekka ei saanut apua, vaikka olisi sitä kipeästi tarvinnut.

Opiskelen maailmanpolitiikkaa ja aion ehdolle kuntavaaleihin. Olen löytänyt alani osittain Pekan teon takia.

En väitä, että anteeksianto on välttämätöntä sille, että voi jatkaa elämässään eteenpäin. Mutta minulle sillä on ollut iso merkitys. Se ei ole vienyt kokonaan pois vihaa, mutta katkeruus on väistynyt.

– Iltalehti.fi / Ilona / Malla Murtomäki